Tajusin itseasiassa että ymmärrän kavereita paremmin ku itteäni, ja et niiden kautta sit opin tajuamaan mikä/kuka oikeesti oon. Kaikki ei mee aina niinku odottaa, nyt oon oppinu jo osittain unohtamaan sen yhen henkilön, mut osittain ne hetket ja muistot pyörii mielessä.

En vaan osaa unohtaa, ehkä en tahdo tai ehkä en pysty.

Toivottavasti löydän jonkun uuden kiinnostuksen kohteen, jonkun joka ymmärtää ja auttaa silloinkun tarviin todella ihmistä jolle jutella. Onhan niit ystäviiki mut jokaisel on omii ajatuksii selvitettävänä. Elämä on sekavaa. Elämä on perseestä. Miksei mikää mee niinku haluis?Tuntuu pahalta kattoo vierest ku kavereil menee paskasti enkä osaa auttaa, seison ja oon vaan tekemättä mitään, en vaan osaa olla hyödyksi.

Julma maailma, julmempi elämä.